Satuin jokin aika sitten näkemään useammassakin blogissa listan sadasta naisen kirjoittamasta kirjasta, joita joko suosittelee luettavaksi tai sitten haluaisi lukea. Rupesin laatimaan omaa listaani kovin kunnianhimoisena - aikomuksenani katsoa, saisinko kokoon sata sellaista  naisten kirjoittamaa kirjaa, jotka olen lukenut ja jotka ovat minulle jossakin vaiheessa elämääni olleet jollakin tavalla tärkeitä.

Sata olisi ehkä tullut täyteen, jos olisin kelpuuttanut mukaan useamman kuin yhden teoksen yhdeltä kirjailijalta. Nyt pääsin viiteenkymmeneen. Ehkä seuraavaksi laadin listan 50 kirjasta, jotka haluaisin lukea.

Tässä se lista tulee:

1. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

2. Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

3. Margaret Atwood: Nimeltään Grace

4. Carol Shields: Kivipuutarhat

5. Eeva Kilpi: Kuolema ja nuori rakastaja

6. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

7. Sofi Oksanen: Puhdistus

8. Anja Kauranen: Pelon maantiede

9. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

10. Emily Brontë: Humiseva harju

11. Anu Kaipainen: Magdaleena ja maailman lapset

12. Katherine Mansfield: Puutarhakutsut

13. Aila Meriluoto: Lasimaalaus

14: Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa

15. Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu

16. Elsa Beskow: Pikku-Tommin kalaretki

17. George Elliot: Mylly joen rannalla

18. George Sand: Taiteilijattaren tarina

19. Aino Kallas: Sudenmorsian

20. Minna Canth: Papin perhe

21. Riina Katajavuori: Lahjat

22. Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen

23. Joan Marble: Puutarha Italiassa

24. Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

25. Zadie Smith: Kauneudesta

26. Susan Cooper: Kuningas Harmaa

27. Eva Ibbotson: Virta vie viidakkoon

28. Anni Swan: Iris rukka

29. L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (ja koko sarja)

30. Louisa M. Alcott: Pikku naisia

31. Johanna Spyri: Pikku Heidi

32. Enid Blyton: Viisikko-kirjat

33. Irina Ratusinskaja: Harmaa on toivon väri

34. Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä

35. Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä

36. Saima Harmajan runot ja päiväkirjanotteet

37. Sanna Karlström: Taivaan mittakaava

38. Marianne Grabrucker: Siinäpä vasta kiltti tyttö

39. Pauliina Kainulainen: Missä sielu lepää

40. Vigdis Grimsdottir: Metsän tyttö

41. Pirkko Saisio: Hävinneiden legenda

42. Lea Pennanen: Pikku siili

43. Marjatta Kurenniemi: Pukke Punamuurahaisen seikkailut

44. Doris Lessing: Hyvä terroristi

45. Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia

46. Katherine Kerr: Deverryn taru

47. Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio

48. Kristiina Louhi: Aino-kirjat

49. Anne Frankin päiväkirja

50. Selja Ahava: Eksyneen muistikirja

Aika sekalainen kokoelma. Huomasin, että lastenkirjat sekä viime vuosina lukemani kirjat nousivat helpoiten mieleen naiskirjailijoilta. Lastenkirjojen listaa olisi itse asiassa voinut jatkaa pitkällekin. Naiset kirjoittavat lapsille?

Margaret Atwood kuuluu suosikkikirjailijoihini, ja kohdalle osuessaan on hänen uusi kirjansa aina tapaus. Kun kirjan aiheena vielä on ympäristökysymykset tavalla tai toisella, piti siihen ehdottomasti tarttua.

Herran tarhurit kertoo tulevaisuuteen sijoittuvasta dystopiasta - yhteiskunnasta, jossa korruptoitunut poliisi hallitsee, luonnonvarat ovat kulumassa loppuun, geenimanipulaatiolla on luotu monenlaista uutta otusta ja ihmisten keskinäinen eriarvoisuus on todella räikeää. Tällaisen yhteiskunnan laitamilla toimii kristillisperäinen uskonlahko Herran tarhurit, joka on vienyt ekologisen elämäntavan varsin pitkälle: tavarat tehdään itse kierrätysmateriaalista, kaupungin katoilla hoidetaan puutarhaa ja mehiläisiä ja ruokavalio on lähes vegaaninen.

Tarinaa kuljetetaan kahden naisen, Tobyn ja Renin, näkökulmista. Molemmat ovat liittyneet lahkoon nuorina sattumalta tai vaihtoehtojen vähyyden vuoksi. Molemmat ovat myös eri syistä jättäneet lahkon ja (tämän verran voinee paljastaa pitkällä kirjassa olevista käänteistä) kohtaavat kirjan aikana lahkon jäseniä uudelleen. Herran tarhurit varautuvat vuosikaudet vedettömään tulvaan, katastrofiin, joka pyyhkäisee suurimman osan ihmiskunnasta maailmankartalta. Kirja liikkuu sekä Tobyn ja Renin muisteluksissa tarhurien aiemmilta vuosilta että vedettömän tulvan jälkeisissä päivissä, viikoissa ja kuukausissa.

Kirja on taattua Atwoodia - kiehtova, ajatuksia askarruttava ja mukaansatempaava. Atwoodin luoma maailma on vastenmielinen mutta henkilöt sympaattisia, joten heidän vaiheitaan seuraa mielenkiinnolla. Aihe on karmivan kiehtova ja dystopiaa kuvataan perusteellisesti. Herran tarhurit uskonlahkona on sopivasti moniulotteinen eikä vailla särmiä ja säröjä. Minua viehättivät erityisesti lukuisat ympäristöpyhimykset Carl von Linnéstä Dian Fosseyhin.

Ihan suurimpien Atwood-suosikkieni (Nimeltään Grace, Sokea surmaaja)  joukkoon tämä teos ei kuitenkaan noussut. Toimintaa oli hetkittäin mielestäni turhankin paljon. Tarina kulki elokuvamaisesti sen sijaan, että olisi todella päässyt seurailemaan päähenkilöiden ajattelua. Geenimanipulaation tuottamien kummajaisten sijaan olisin kaivannut enemmän näkökulmia ilmastonmuutokseen, ilmansaasteisiin, vesistöjen ja maaperän pilaantumiseen ynnä muihin ympäristöongelmiin. 

Herran tarhurien uskonto jäi minun silmissäni jotenkin ontoksi. Lahkon johtajan Aatami Ensimmäisen puheet jättivät ainakin minut ulkopuolelle, kylmäksi - ehkä se oli tarkoituskin, mutta jos näin, puheita oli aika runsaasti. Jotenkin minua jäi vaivaamaan se, ettei uskonlahkon elämää kuvaavassa romaanissa kuvattu uskon kokemusta sisältäpäin. Oli ymmärrettävää ja loogista molempien päähenkilöiden kohdalla, etteivät he koskaan uskoneet kokonaan lahkonsa opetuksiin, mutta uskoiko kukaan? Mitä usko on on mielestäni olennainen kysymys silloin, kun tarkastellaan ekologisen elämäntavan tavoittelua uskonnon avulla.

En ole lukenut Atwoodin aiempaa teosta Oryx ja Crake, joka on mainittu tämän teoksen sisarteokseksi ja jossa ilmeisesti on useita samoja henkilöhahmoja. Se pitänee ottaa nyt lukulistalle. Voihan olla, että osa näistä kokemistani vajavaisuuksista täydentyisi toisen kirjan avulla.

Joka tapauksessa, suosittelen lämpimästi lukemaan!

Päätin perustaa kirjablogin. Olen viime kuukausina lukenut muutaman hyvän kirjan, joista osa on ollut jopa niin hyviä, että luetusta kirjasta tekisi mieli kertoa muille. Tämä voisi olla kanava siihen.

Olen luultavasti liian kiireinen ja liian laiska kirjoittaakseni kirjoista kovin perusteellisesti. Lukutahtini on nykyisellään myös hitaanlainen. Tästä syystä blogini tulee luultavasti päivittymään harvaan tahtiin - mutta yritän kirjoittaa edes rivin silloin, toisen tällöin.