Margaret Atwood kuuluu suosikkikirjailijoihini, ja kohdalle osuessaan on hänen uusi kirjansa aina tapaus. Kun kirjan aiheena vielä on ympäristökysymykset tavalla tai toisella, piti siihen ehdottomasti tarttua.

Herran tarhurit kertoo tulevaisuuteen sijoittuvasta dystopiasta - yhteiskunnasta, jossa korruptoitunut poliisi hallitsee, luonnonvarat ovat kulumassa loppuun, geenimanipulaatiolla on luotu monenlaista uutta otusta ja ihmisten keskinäinen eriarvoisuus on todella räikeää. Tällaisen yhteiskunnan laitamilla toimii kristillisperäinen uskonlahko Herran tarhurit, joka on vienyt ekologisen elämäntavan varsin pitkälle: tavarat tehdään itse kierrätysmateriaalista, kaupungin katoilla hoidetaan puutarhaa ja mehiläisiä ja ruokavalio on lähes vegaaninen.

Tarinaa kuljetetaan kahden naisen, Tobyn ja Renin, näkökulmista. Molemmat ovat liittyneet lahkoon nuorina sattumalta tai vaihtoehtojen vähyyden vuoksi. Molemmat ovat myös eri syistä jättäneet lahkon ja (tämän verran voinee paljastaa pitkällä kirjassa olevista käänteistä) kohtaavat kirjan aikana lahkon jäseniä uudelleen. Herran tarhurit varautuvat vuosikaudet vedettömään tulvaan, katastrofiin, joka pyyhkäisee suurimman osan ihmiskunnasta maailmankartalta. Kirja liikkuu sekä Tobyn ja Renin muisteluksissa tarhurien aiemmilta vuosilta että vedettömän tulvan jälkeisissä päivissä, viikoissa ja kuukausissa.

Kirja on taattua Atwoodia - kiehtova, ajatuksia askarruttava ja mukaansatempaava. Atwoodin luoma maailma on vastenmielinen mutta henkilöt sympaattisia, joten heidän vaiheitaan seuraa mielenkiinnolla. Aihe on karmivan kiehtova ja dystopiaa kuvataan perusteellisesti. Herran tarhurit uskonlahkona on sopivasti moniulotteinen eikä vailla särmiä ja säröjä. Minua viehättivät erityisesti lukuisat ympäristöpyhimykset Carl von Linnéstä Dian Fosseyhin.

Ihan suurimpien Atwood-suosikkieni (Nimeltään Grace, Sokea surmaaja)  joukkoon tämä teos ei kuitenkaan noussut. Toimintaa oli hetkittäin mielestäni turhankin paljon. Tarina kulki elokuvamaisesti sen sijaan, että olisi todella päässyt seurailemaan päähenkilöiden ajattelua. Geenimanipulaation tuottamien kummajaisten sijaan olisin kaivannut enemmän näkökulmia ilmastonmuutokseen, ilmansaasteisiin, vesistöjen ja maaperän pilaantumiseen ynnä muihin ympäristöongelmiin. 

Herran tarhurien uskonto jäi minun silmissäni jotenkin ontoksi. Lahkon johtajan Aatami Ensimmäisen puheet jättivät ainakin minut ulkopuolelle, kylmäksi - ehkä se oli tarkoituskin, mutta jos näin, puheita oli aika runsaasti. Jotenkin minua jäi vaivaamaan se, ettei uskonlahkon elämää kuvaavassa romaanissa kuvattu uskon kokemusta sisältäpäin. Oli ymmärrettävää ja loogista molempien päähenkilöiden kohdalla, etteivät he koskaan uskoneet kokonaan lahkonsa opetuksiin, mutta uskoiko kukaan? Mitä usko on on mielestäni olennainen kysymys silloin, kun tarkastellaan ekologisen elämäntavan tavoittelua uskonnon avulla.

En ole lukenut Atwoodin aiempaa teosta Oryx ja Crake, joka on mainittu tämän teoksen sisarteokseksi ja jossa ilmeisesti on useita samoja henkilöhahmoja. Se pitänee ottaa nyt lukulistalle. Voihan olla, että osa näistä kokemistani vajavaisuuksista täydentyisi toisen kirjan avulla.

Joka tapauksessa, suosittelen lämpimästi lukemaan!